Oleminen saa voimaa omistamisesta

Annikki Arponen

Oleminen saa voimaa omistamisesta

Halu omistaa se, mikä tuottaa meille nautintoa tai onnellisuutta, mukavuutta ja persoonallisten tarpeiden tyydytystä, on aivan luonnollista. Sen mahdollisuuden turvaaminen, että omistaa, mitä tarvitsee tulevaisuudessa itsensä toteuttamisessa, on sekin aivan luonnollista. Se on kiinnittymistä luonnollisen kasvun, lisääntymisen ihanteeseen. "Oleminen" saa voimaa siitä, että sillä on jotain. Kiinnittyminen omistamalla tuo toimintaan vakautta määrittämällä toiminnan rajat uudella tavalla. Mukaan tulee tavoitteellisuus niin määrän kuin ajankin osalta. Pelkkä oleminen tässä  ja nyt ei enää riitä. 

Kiinnipitämisellä on tärkeä tehtävä ihmiskunnan kehittymisessä. Se on yksi keskittymisen muoto. Kiinnittyminen siihen, mikä kulloinkin on välttämätöntä toiminnan tehokkuudelle, on silloin työväline. Sillä rajoitetaan pois häiritseviä tekijöitä. Jos haluaa olla tuottelias ja saada runsaan sadon pellostaan, on sen kokoa rajoitettava. Omistajuus on osa rajoitusprosessia. Mitä konkreettisemmasta tasosta on kyse, sitä vähemmän tarvitaan edes uusia ideoita tai impulsseja. Omistushalu on biologisen organismin tapa yrittää turvata olemassaolonsa huomennakin. Tällöin jopa sen määrä, kuinka paljon omistaa, kuinka suuret varastot on onnistunut keräämään selkänsä taakse muitten ulottumattomiin, nousee merkitykselliseksi. Runsautta uhkuvat varastot kertovat kyvykkyydestä, taidosta ja voimasta. Se tuo (arvo)valtaa yhteisössä. Vallalla voi parantaa biologisen organismin hengissäsäilymistä, mikäli sillä onnistuu pitämään muut poissa kärkkymästä sitä, mitä itsellä on. 

Ihmisen tarve omistajuuteen ja hänen kiinnittymisasteensa vaihtelee hänen emotionaalisen, mentaalisen ja henkisen kypsyytensä mukaan. Voimme yhtä hyvin kiinnittyä psyykkisesti kuin aineellisesti ja jopa henkisestikin ja kaikkea tätä sekä eri aikaan että samanaikaisesti. Etenemme omistajuustasolta toiselle kehityksemme myötä. Se, mihin kiinnittymiseen tunnemme vetoa tai mitä mielestämme tarvitsemme ollaksemme se, mitä oikeasti olemme, vähenee ainakin määrältään kehittymisemme myötä. Varsin edistyneelläkin tasolla vaanii kuitenkin houkutus kiinnittyä tulosten saamiseen, muutoksen näkemiseen ja eteenpäinmenon toteamiseen. 

Vaikka halu omistaa ja pysyä kiinnittyneenä onkin luonnollista biologiselle organismille, niin henkinen elämä ei ole luonnon ja sen vaistonvaraisten, biopsyykkisten halujen palvelemista. On päästävä luonnollisten impulssien tuolle puolen tukahduttamatta mitään, "pelkällä" asennemuutoksella. Kiinnittyminen luonnon ja universumin rytmiin oli esi-isiemme selviytymisen salaisuus ankarissa fyysisissä olosuhteissa. Se voi edelleen tuottaa kauniita tuloksia, kunhan ymmärrämme, ettei mikään ole "yksinoikeudella meille".