Blogi

Ykseysajattelua

3.5.2024 Annikki Arponen

Tietoisuudenevoluution mukaan maallisten elämiemme päämäärä on oppia yhdistämään tietoisuutemme alempi ja korkeampi olemuspuoli toisiinsa niin, että ne lopulta sulautuvat yhdeksi eikä alempaa enää ole sellaisena kuin alkuun. On siis opittava olemaan yhtä, ensin omassa itsessään, sitten muitten kanssa, kunnes olemme kaikki vain Yksi. Yhteen yltämisellä on eri nimityksiä, ykseys, Yksi, nirvana, valaistuminen, ikuisuus, vapautuminen, vapaus jne. Miksi pitäisi olla kiinnostunut jostain vapautumisesta valaistumisesta puhumattakaan? Ei tarvitse, eikä se monia kiinnostakaan. Kiinnostavampaa voi yrittää olla parempi, terävämpi, taitavampi ja voittoisampi alemmassa olemuspuolessaan, persoonallisuudessa.

Mutta jos on saanut ykseyspureman, valinnanvapautta ei enää voi käyttää, sillä sitä ei enää ole. Halu ja pyrkimys tajuta paremmin, kuinka olla osa kaiken ykseyttä, vie kiinnostuksellaan voiton. Silloin alkaa tutkia keinoja, kysellä, onko tietä, onko opastusta, mitä kannattaa tehdä, mitä ei. Ensialkuun lumoudumme ykseyskäsityksen kaikkiallisuudesta ja sen itsestäänselvyydestä. Tietenkin, ilman muuta olemme kaikki yhtä, kaikki vaikuttaa kaikkeen, minä, muut, maapallo ja kosmos olemme kaikki yksi kokonaisuus. Haluamme kovasti kokea kaiken ykseyden absoluuttisena ja objektiivisena, mutta unohdamme, että ykseys ei ole ykseyttä, ellei se käsittä itsemme lisäksi tai ennen kaikkea myös kaikki muut itset. Ykseyskäsityksemme ei ole ykseyttä, ellemme anna sen tason määräytyä vain yhden kriteeriin mukaan: kaiken sisäänsäsulkeminen. Siis myös ne, joita ei kiinnosta absoluuttinen ykseys eikä ykseys meidän kanssamme. Ja myös ne, joita kiinnostaa vain omanlaistensa samankaltaisuusykseys mieluiten niin hallitsevana, että se onnistuu saamaan myös muut valtansa alle.

Ei ole helppoa kokea ykseyttä kaikkien kanssa. Se on paljon vaikeampaa kuin kokea ykseyttä Kaiken kanssa. Haluamme kokemuksia objektiivisesta, näkyvästä ja tuntuvasta ykseydestä. Kun vajavainen ympäristömme ja omat heikkoutemme eivät saa aikaiseksi objektiivisesti todennettavissa olevia onnistumisenkokemuksia enempää lähiympäristössä kuin maailmalaajuisestikaan, kaiken elämän ykseys siirtyy utopian puolelle. Yritämme kuumeisesti muuttaa ympäristöämme paremmin ykseyttä ymmärtäväksi, toteuttaa objektiivisesti todennettavan ykseyden, ja mutisemme mahdottomuudesta veljeyteen "tuollaisten" kanssa, millä tarkoitamme muita ihmisiä. Hyppäämme yhden vaiheen yli. Kunkin oma subjektiivinen ykseyskäsitys on paljon tärkeämpi kuin objektiivisen ykseyden toteutumisen kokeminen käynnissä olevassa inkarnaatiossamme. Subjektiivinen eli oma käsitys ykseydestä on sisäisen elämämme teoriapohja, jota ei ulkoisen toteutumisen aikataulu tai takaiskut saa horjuttaa.

Teoria kulkee käytännön edellä, ajattelu ohjaa energiaa. Kaikki aineellisesti toteutunut on ensin ollut "vain" ajatus. Jollemme pidä mielessämme subjektiivista ykseyskäsitystä, ei sen objektiivisella toteutumisella ulkopuolellamme ole toivoa. Loukkaannumme usein elämän puolesta, kun se ei täytä kriteereitämme. On tärkeää oppia antamaan anteeksi paitsi itselle ja muille myös elämälle.


"Älä mene yli" -rinki

3.4.2024 Annikki Arponen

Itse. atman on ihmisen olemuksen keskus, korkein yksilöllisyys. Kosmos on Itsen luonnollinen alkukoti. Itse on osa kosmosta, samaa ainetta ja toimii luonnostaan samalla mallilla. Ihmisen fyysinen inkarnaatio on Itsen tämänkertainen "älä mene yli" -rinki. Se sulkee Itsen sisäänsä ja muodostaa rajan ulkopuoleen, kosmokseen päin. "Älä mene yli"-ringin sisäpuolella Itse toimii manas-prinsiipin, ihmismielen välityksellä.

Tämänkertainen inkarnaatio ehdollistaa Itseä monin tavoin. Se voi näyttää olevansa Itse vain niillä ehdoin, jotka vallitsevat tässä aikaan ja paikkaan sidotussa inkarnaatiossa. Se, mikä on Itselle mahdollista jossain toisenlaisessa ajassa ja paikassa, ei ehkä ole mahdollista tässä ja nyt. Kosmisen mallin ominaisuudet eivät tämän johdosta katoa minnekään, niiden näkyminen on vain rajoitetumpaa. Jokaisen "älä mene yli"-ringin sisäpuolella vallitsee yksilöllisesti tarkentunut toimintamalli. "Älä mene yli"-ringin ulkopuolella vallitsee edelleen kosmoksen toimintamalli. Tästä seuraa, että "älä mene yli"-ringin sisäpuolella voidaan ajoittain toimia eri mallin mukaan kuin ulkopuolella. Erilaisuus muodostuu kentäksi ringin sisäpuolelle kahden erilaisen toimintamallin välille. Tästä alkaa karma. Ellei olisi Itseä, ei olisi karmaa.

Muodostuva raja on kuitenkin enemmän kalvo kuin pato. Kalvon läpi tapahtuu "aineenvaihduntaa", ja sen reunamille muodostuu murtovesialuetta. Mutta erilainen toimintamalli vieraannuttaa Itseä sen omasta luonnosta. Sen ei ole pitkään aikaan mahdollista toimia kuten Itse. Se kykenee säilyttämään luontonsa, mutta sen kyky toimia kuten sille on luontaista, on rajoittunut.

Itsen myötäsyntyinen rooli "älä mene yli"-ringin sisäpuolella on sama kuin keskusauringon rooli kosmoksessa: keskusaurinko pitää energiat järjestyksessä eikä anna niiden hoitaa järjestystä itsenäisesti keskenään. Ihmisen sisällä vaikuttavat samat energiat kuin ulkopuolella. Itse on ihmisen keskusaurinko. Ihmisyksilön tehtävä on antaa korkeimmalle yksilöllisyydelleen, keskusauringolleen sille kuuluva paikka järjestyksenpitäjänä.

Jos Itsen asema yksilön inkarnaatiossa on heikko, se joutuu jättämään yksilön energiat eli luontaiset ominaisuudet selvittämään välejänsä keskenään. Kun Itsellä on vahva keskusauringon asema, ihmisen energiat eli luontaiset ominaisuudet voivat ryhmittyä sen ympärille riitelemättä keskenään. Viisaustraditioiden tehtävä on kautta aikojen ollut opettaa sitä, miten ihmisen tulee toimia antaakseen Itsen ottaa sille kuuluva keskusauringon asema.


Älä ota niin henkilökohtaisesti

4.3.2024 Annikki Arponen

Itsesäälisen ja elämälle uhriutuvan ystävän auttaminen ei ole helppoa. Hänen listansa asioista, jotka ovat syynä häneen pahaan oloonsa, on pitkä: aviopuolison erehdykset, sukulaisten itsekkyys, omilta vanhemmilta ja muilta saadut väärät neuvot, maailman kansojen rauhantahtoisuuden puute, oma ikääntyminen jne. Hän on varma, että ihmisen kuuluu luontojaan kantaa mielipahaa tällaisista asioista. Rohkaisuksi tarkoitetut 'älä välitä' tai 'älä ota niin henkilökohtaisesti' ovat pahimmanlaatuisia kehotuksia. Jos ihminen ei ole omasta mielestään muuta kuin vain 'henkilö', tämänkertaisen inkarnaation persoonallisuus, niin henkilökohtaisuudet ovat koko elämä. Jo se, etteivät toiset yhdy voivotteluun, lisää elämälle uhriutuvan yksinäisyydentunnetta.

Ongelma, miten auttaa toinen oivaltamaan itsensä osaksi kaiken ykseyttä, on ja pysyy. Siihen ei auta pikaesittely ihmiselämästä kouluna ("Kaikki on meille opiksi elämään ja ihmisiin."), ei tieto jälleensyntymästä ja karmasta eikä osuvinkaan jaottelu ihmisen rakenteesta: alempi ja korkeampi, fyysinen ja henkinen. Auttamaan pyrkivän tilanne helpottuu hiukan, jos joutuu tai pääsee vastaamaan kysymykseen, miten voi suhtautua noin tyynesti (lue: välinpitämättömästi) tähän kaikkeen. Mutta silloinkin jää usein vielä lopussa vastattavaksi kysymys, miten luottaa ja oppia luottamaan siihen, että elämän kantaa.

Täydellinen samaistumisemme alempaan itseemme ja fyysiseen ja emotionaaliseen puoleemme ei korjaannu sillä, että kiellämme niiden merkityksen ei-henkisinä. Alempi puolemme asettuu omalle paikalleen hengen käyttövälineeksi vasta, kun sillä on yhteys johonkin sitä korkeampaan, kun se tuntee olevansa osa hengen yhteyttä. Tätä ovat maailman viisaususkonnot ja filosofiat yrittäneet opettaa meille kautta aikojen. Miten ja minkä ihminen tajuaa korkeammakseen on asia, jonka suhteen on paljon vaihtoehtoja. Niitä valittaessa mentaalisesta tiedosta on hyötyä, mutta kaikkien taipumukset eivät viittaa saman "teorian" suuntaan. Jostain on löydettävä se omaan käsitykseen sopiva "Isän käsi", joka johtaa maailmaa, se, jonka tahdon tapahtumiseen haluaa itse osallistua, se ihmiskunnan tietoisuuden kehitys, josta kokee olevansa osa. Eikä loppuunviedyn järjestelmän omaksuminen ole ainoa ratkaisu. Myös ihmiselämän näkeminen seikkailuna ja "saas nähdä, kuinka selvitään"-asenne voi vapauttaa alemman itsen lähtemään mukaan elämään luottavaisena osallistujana eikä sivussa seisovana lausuntojenantajana.

Elämään ja kuolemaan hiukan avarammin suhtautuvan teosofisen maailmankatsomuksen omaavan on näinä aikoina liikuttava ihmisten keskuudessa varovaisesti kuin heikoilla jäillä.


Tarkkailija vai osallistuja?

2.2.2024 Annikki Arponen

Elämä, elämien Elämä on tarkoittanut meidät osallistumaan luomiseen kaikessa, mitä
kohtaamme. Nuivan suhtautumisen tai jopa kieltäytymisen perusteena on usein se,
että emme ole niin lahjakkaita tai emme ole saaneet yhtä paljon aineellisia resursseja
kuin jotkut toiset. Kyllähän minä, jos minulla vain … on yleinen asenne. On totta,
että tämänkertainen inkarnaatiomme on ehdollistanut meitä monessa suhteessa karma
apurinaan. Monia elämämme raja-aitoja ei enää voi muuttaa tai murtaa. Mutta ei se
ole tarkoituskaan. Karma tarjoaa ajan ja paikan, jossa jokaisen dharma on
toteutettavissa. Dharmamme on luomiseen osallistumista karman asettamin ehdoin.

     Jos ihminen kieltäytyy osallistumasta luomiseen, se "syö miestä" vähitellen
sisältäpäin. Syynä on usein omituinen käsitys luomisesta. Se pysyy mielessämme
tiukasti taiteellisuuden puolella ja ehkä biologisesti myös jälkeläisten hankkimisessa.
Luominen tarkoittaa kuitenkin yksinkertaisesti vain sitä, että antaa tulevaisuuden
vetovoiman voittaa menneisyyden inertian, jähmeyden. Niin ajatuksissaan,
tunteissaan kuin teoissaankin vimmatusti liikkeellä oleva nykyihmistä on turha
syyttää jähmeydestä. Vilkkaus, osallistuminen, osallisuus ja mukanaoleminen ovat
monelle paitsi elinehto myös ainoa todellisuus. Jos jää pois jostain, mitä on tekeillä,
lakkaa olemasta olemassa. Ihmiset suorastaan pursuvat tekemisenvimmaa, miten
voidaan edes puhua luomisesta kieltäytymisestä!

     Tavoitteellisuudessamme ja päämäärähakuisuudessamme meiltä jää huomaamatta,
että kyse on ennen kaikkea luomiseen osallistumisesta. Me emme osallistu luomiseen
antamalla kykymme tilanteen palvelukseen ajassa ja paikassa karman määräämin
ehdoin. Ei, me haluamme saada aikaan sen, minkä olemme tavoitteeksemme
asettaneet. Haluamme, että meillä on kyvyt ja mahdollisuudet saada aikaan itse
päättämämme lopputulos. Pelkkä osallistuminen johonkin epämääräiseen yhteiseen,
jossa toisten osallistuminen tuntuu usein vesittävän omat tavoitteet, ei riitä. Sen
merkitys jää hämäräksi eikä kanna sisäisesti eteenpäin.

     Moderni ihminen haluaa olla tarkkailija pikemminkin kuin osanottaja, myös omassa
elämässään. Me haluamme, että voisimme ja osaisimme analysoida elämää ja antaa
siitä lausunnon. On mahdotonta olla yhtä Elämän kanssa, jota pitää näin täydellisesti
erillisenä itsestään. Kaikkien kykyjensä luovuttaminen Elämän käytettäväksi tavalla,
joka sisältyy dharmaamme, olosuhteissa, jotka ovat määräytyneet karmallisesti, on
alemman konkreettisen mielemme näkökulmasta liian epämääräistä. Sen suostuttelu
mukaan vaatii hiukan työtä.