Tuleva avaa

Adventti merkitsee tulemista. Adventtisunnuntaita on neljä, neljä askelta jotain kohti. Puhumme valmistautumisesta jollekin jouluna saapuvalle, valolle, voimalle, värähtelylle, uudelle … Henkisen tietoisuuden kehittyminen meissä tapahtuu seuraavan korkeamman tason voimasta, voisi melkein sanoa vetovoimasta. Asenteissamme olemme kuitenkin niin samaistuneet menneisyyteemme miinojen raivaajiksi, että emme tunnista tulevan askeleen pakottavaa vetoa. Karma on meissä useimmissa muuttumassa työntövoimaksi ellei suorastaan tieksi, mutta katseemme on kuitenkin liian usein menneessä. Tuleva kehitysaskel joutuu tekemään itseään tiettäväksi, miten parhaiten kykenee. Kun se tapahtuu repimällä irti kiinnikkeitä menneeseen, on parkumme ankaraa.
Tila uudelle löytyy usein silloin, kun on joutunut jättämään entisen mukavuusalueen. Uusi luo puitteet syntymälleen ja jallittaa meidät jättämään entisen aivan kuten verollepano pakotti joulukertomuksen Marian ja Joosefin uudelle paikkakunnalle uusiin oloihin, joissa antaa syntyvän syntyä. Uuden valon vaaliminen on sen jälkeen ensisijainen tehtävämme. Valo meissä on alkuun pieni ja hento, ja se saa monet toteamaan, etteivät tunne joulun vaikutusta itsessään mitenkään. Mikään ei ole valoisampaa tai helpompaa kuin ennen, ei jouluna eikä sen jälkeen. Mikä on se jouluna ihmiskunnalle suunnattu voimanvuodatus, jollei se tuo helpotuksentunnetta tai poista vaikeuksia tieltämme? Korkeamman tason ”apu” on työntöapua, ei raivausapua. Se auttaa tukemalla meitä, kun kurotamme varpaille nousten ulottuaksemme hiukan ylemmäs. Kun varvistamme, silmämme yltävät korkeammalle kuin aiemmin ja näkevät entisen uudesta näkökulmasta, mikä saattaa tuoda mukanaan myös uuden ratkaisun entiseen pulmaan.
Adventtina kehitämme valmiutta uuteen näkemykseen, ja se asettuu meihin sille tasolle, josta löytää värähtelyilleen vastaavuutta. Useimmiten joulun valon on pakko kaivautua olemuksemme syvyyksiin, jossa kannamme monadimme ”syntymävaloa”, ennen kuin vastaavuus löytyy. Mutta ei se mitään. Syntyvä valo ei mene hukkaan, vaan löytää vuorenvarmasti alkukipinämme ja saa sen voimistumaan. Näin on tapahtunut meille tämänkertaisissa ”kuorissa” tässäkin inkarnaatiossa jo monena jouluna, ja todennäköisesti muodossa tai toisessa jo monessa aiemmassakin. Antaa sielumme hoitaa valon vastaanottaminen omalla tavallaan. Se osaa ja on tehnyt sen jo lukemattomia kertoja.
Kirjoittaja Annikki Arponen
Annikki Arponen
Henkisen tietoisuuden kehittyminen meissä tapahtuu seuraavan korkeamman tason voimasta, voisi melkein sanoa vetovoimasta. Asenteissamme olemme kuitenkin niin samaistuneet menneisyyteemme miinojen raivaajiksi, että emme tunnista tulevan askeleen pakottavaa vetoa. Karma on meissä useimmissa muuttumassa työntövoimaksi ellei suorastaan tieksi, mutta katseemme on kuitenkin liian usein menneessä. Tuleva kehitysaskel joutuu tekemään itseään tiettäväksi, miten parhaiten kykenee. Kun se tapahtuu repimällä irti kiinnikkeitä menneeseen, on parkumme ankaraa.
Teosofinen Seura ry • Vironkatu 7 C 2 • 00170 Helsinki, Finland • +358 (0)9 135 6205 • info(at)teosofinenseura.fi • teosofinenseura.fi
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:Rohkea RuusuMobiiliversioNormaaliversioWebmasterKirjaudu sisään© 2014 - 2023 Teosofinen seura ry